Perinteisen luonnontajun uudistaja, Eero Murtomäki, 75 vuotta

Kuva; Rita Lukkarinen

Kuva; Rita Lukkarinen

Alun perin vaasalainen, nykyään Mustasaaressa asuvat luontokuvaaja, metsästäjä ja luonnonystävä Eero Murtomäki täyttää 75 vuotta 10.1.2018. Hänen uransa pitää sisällään useita luontokirjoja, elokuvia, luonnonsuojelutyötä sekä kansainvälisen tieteen ja kulttuurien monimuotoisuuden parissa tehtyä työtä.

Murtomäki synty 10.1.1943. Vapaana kirjailijana hän on toiminut vuodesta 1962 alkaen. Luontokuvaajana Eeron aihepiireissä ovat usein teemoina olleet Merenkurkun, Lapin ja Etelä-Pohjanmaan seudut, lajit ja luonnon muutos.

Hän on julkaissut yli 20 luontoaiheista kirjaa, sekä lukuisia TV- ja luontoelokuvia. Murtomäki usein mainitsee olevansa metsästäjä, vaikka metsästääkin nykyään pääasiassa kameralla. Jo 1960-luvulla Eero nosti tuotannossaan esiin suoluonnon merkityksen samaan aikaan, kun laajat ojitus- ja metsätaloustoimet muuttivat pysyvästi Etelä-Suomen luonnon tilaa.

1970-luvulla käynnistynyt pitkäjänteinen suojelutyö merikotkan tilanteen korjaamiseksi on johtanut menestystarinaan, jossa tämä rannikoidemme mahtilintu on toipunut pahimmasta aallonpohjastaan. Tämä työ jalostui osaksi WWF:n merikotkatyöryhmää. 2010-luvulla poikasia on löytynyt jo yli 340 vuodessa. Hankkeen loppuraportissa Eero itse on tiivistänyt tätä työtä toteamalla, että: ”Merikotkatyöryhmien rankka, osin ’raadollinenkin’ työ – ilman supranormaaleja aspekteja ja tunteilua – on antanut ihmisille mahdollisuuden upeisiin kokemuksiin, jotka rikastavat ja syventävät suhdetta luontoympäristöön. Emme silti ole auttaneet maamme merikotkia häviön partaalta pelkästään turvataksemme niiden olemassaolon tuleville sukupolville. Olemme tehneet sen myös siksi, että eettisesti arvokkaiksi osoittautuneilla teoilla saamme omalle elämällemme merkityksen, oikeutuksen. Me emme joutuneet ase kädessä puolustamaan synnyinmaatamme ulkoista vihollista vastaan. Vihollinen on sisäinen: turmiollinen elintasomme ja -tapamme. Tehtävämme on ollut ja on yhä merikotkien ja niiden elinympäristöjen rauhanomainen puolustus sisäisiä uhkia vastaan.”

Kaarneet. Eero Murtomäki, 2017

Kaarneet. Eero Murtomäki, 2017

Vuosikymmeniä sitten Murtomäen mahtilinnuksi muodostui kuitenkin korppi, jonka vanhan nimen Kaarne Eero on tuonut osaksi laajempaa keskustelua elämäntyönsä kautta. Kaarneen ja Eeron suhde on ollut keskeinen punainen lanka halki 1950-luvulta alkaneen elämän luonnon kanssa, ikään kuin luonnon sisällä.

Kotimaiselle yleisölle on saattanut jäädä tuntemattomammaksi Murtomäen kansainvälinen yhteistyö. Tähän voidaan lukea laaja toiminta eri saamelaisyhteisöiden ja perheiden kanssa Vuotsossa, Inarissa, Utsjoella ja muualla halki vuosikymmenien. Ollessaan mukana Itä-Saamen atlas (Eastern Saami Atlas, 2011, 2013) –teoksen kuvanvalmistus- ja taittotyössä Eero palkittiin vuoden 2011 kolttasaamelaisena samoin kuin muu OSK Lumimuutos.

Atlaksen yhteydessä Murtomäki osallistui kolttatyöryhmän aineistojen avulla ”visuaalisten historioiden” menetelmän jäsentämiseen pohjoisen ympäristömuutoksen tulkinnassa. Maaliskuussa 2017 tätä menetelmää hyödyntävä luonnon monimuotoisuusarvio julkaistiin osana laajaa globaalia tilannekatsausta Science –lehdessä. Altmetric –mittarin mukaan kyseessä on kaikkien aikojen 61. vaikutusvaltaisin lehden tiedeartikkeli kautta aikojen.

Tinkimätön luonnon puolustaja ja perinteen uudistaja on myös käynyt, omista näkökulmistaan, laajaa vuoropuhelua muun muassa Siperian poropaimentolaisten, Australian aboriginaalien ja Alaskan tlingit- ja inupiaq–kansojen perinteentaitajien kanssa. Tongaporutun maori–yhteisö antoi eräällä lapselleen nimeksi ”Eero” vuonna 2009 yhteistyötä ja syvää luontovuoropuhelua kunnioittaen.

Murtomäen tuotantoa on huomioitu myös kotimaassa runsaasti. Erilaiset apurahat ja vuonna 1983 myönnetty valtion 15-vuotinen taitelija-apuraha ovat mahdollistaneet Eeron laajan tuotannon. Vuonna 2012 hän sai Suomen luonnonsuojeluliiton ympäristöpalkinnonpyyteettömästä luonnon puolustamisesta kuvan, sanan ja toiminnan avulla”. Palkinnostaan mestari totesi, että: ”Haluan, että elinympäristöni taivaalla lentää merikotkia, metsissä humisee vartevia puita, suot suovat antimiaan ja meri kalojaan.”

Kuva: Rita Lukkarinen

Kuva: Rita Lukkarinen

Murtomäen työtä ovat tukeneet myös ystävät ja yhteistyötahot. Monet retket ja kirjalliset saavutukset ovat tulleet todeksi Rita-vaimon horjumattomalla tuella, rakkaudella ja sopivan lempeällä sisäisellä kritiikillä.

Kohti vuosisataa kurottavan laajan luonnon kanssa tehdyn työn arvoa on vaikeaa tiivistää. Emme voi myöskään sivuuttaa Eeron (ja Kaarneen) syvää tutkimusmatkaa luonnon näkymättömien, ehkäpä unohtuneidenkin kerrostumien piireihin, joiden avulla syvätiedot meren, metsän ja maan elämästä ovat muokanneet mielestä Mielen, näkemisestä Näkemisen ja tiedosta Ymmärryksen.

Vaikutusvaltaisimpia vuoropuheluita näiden aihepiirien parissa Murtomäki on harjoittanut viidentoista vuoden ajan Pohjois-Amerikan Choctaw-kansaan kuuluvan tiedonkantajan, geologian tohtori Dawn Adamsin kanssa. Osana 75-vuotisjuhlallisuuksia monet perinneyhteisöt lähettivät tervehdyksensä Eerolle. Dawn laati teemaan sopivan mahtirunon:

Henki-veljelleni

Kuka voi kertoa, miten kaikki on, mistä kaikki johtuu?

Elämä on niin salaperäistä.

En olisi koskaan voinut kuvitella,

kasvaessani,

että samaan aikaan kanssani veljeni varttui

maailman toisella puolella.

 

Kaukaisen pohjoisen meren

kirkkaan tummat merivirrat

virtaavat hänen sydämensä halki sykkivät, hänen suonissaan.

Ammoisten metsien lumet,

puut napsahtelevat kovalla pakkasella

täyskuun maidonvalkoisin öin.

Ne vaatettavat hänen kehonsa ja sielunsa

väripaletissa joka on olemassa vain silloin

kun kovan pakkasen hongat tuoksuvat sieraimissa,

Elämä itse, kuin kyyneleet, virtaa,

joka henkäyksellä,

joka jäädyttää hänen silmäripsensä, kun hän seisoo juoden tuulta.

 

Minä olen auringon lapsi.

kovaa graniittia ja terävää soraa punaruskein värein,

kvartsin läpinäkyvä läpinäkymättömyys

kiilteen tumma välähdys,

joka naarmutti paljaita polviani pikkutyttönä.

Kiiveten kallioita, jotka olivat kuumia koskea

ja maaten hiekkakivien reunustamissa, lämpimissä satiininpehmeissä lammikoissa

lähellä kivisiä polkuja, jossa joki virtasi vain kerran vuodessa.

Mustapoppelien lehdet värähdellen ilman ja päivän kuumissa henkäyksissä

liskon pienenpienen kouran kuivunut suomu puunkuorella.

 

Hiljaisuus meidän molempien ystävä.

 

Ja ehkä juuri se onkin se nyöri

Joka sitoo meidät yhteen

läheisemmin kuin mikään DNA.

Spiraalinkaltainen voimakierre

josta meidät kaikki on mallinnettu

solu solulta, sielu sielulta

tasoilla ja mittakaavoissa joita yksikään mikroskooppi ei näe

mutta joilla Maa hymyilee itselleen, kutoen.

 

Tämä nyöri, aluksi hiljaisuudesta

kristallin täyteläisyys

Maan ja taivaan välinen

veden ja taivaan välinen

täyttäen henkeäpysäyttävän tilan, joka jää niiden kaikkien väliin

sellaisella selkeydellä,

että yksittäisen linnun laulu hongasta tai kaktuksesta

ohikiiruhtavan kärpäsen surina

hirven kurkusta kuuluva matala mörinä

kanadanhirven vihellys revontulten alla

oksan kaukainen napsahdus

kiven rusahdus jalan alla

Puhuvat.

 

Ja ne puhuvat lujaa.

 

Ne kutsuvat silmää ja korvaa,

kääntävät koko kehon

tarkkailemaan ja keskittymään.

Jotta kuuntelemisesta tulee Kuuntelemista,

näkemisestä Näkemistä.

Ja yksittäinen elävä hetki purskahtaa liekkiin

Itse Elämän valtavankirkkaaseen liekkiin

joka hyppelehtii, aivan kuin tuli kiehisestä illanhämärässä,

nuollen polttopuita ilon rasahduksin.

 

Me jaamme tämän.

 

Ja sitten se jälki, jonka näkee seuraavassa hetkessä.

Pujahtava muoto, joka hetkeksi pysähtyy, kun silmät kohtaavat

jakaen Tietämisen vuon

ymmärryksen

joka on samaan aikaan intiimi, läheinen ja erittäin kaukainen, Toinen.

Hirvi, kanadanhirvi, ilves, karhu

Kaarne, kotka, suohaukka, närhi.

Jokainen niistä on omansa, oma Itsensä

kuten mekin olemme omia Itsejämme

mutta ne kurkottavat kohti

sivullekallistuvin päin

tietoisuutta loistavin silmin

kohotetuin raajoin

kuin tanssissa keinahtelevin askelin

kun silmät kohtaavat ja katseet liukuvat

Ja sitten lukittuvat

Vain hetkeksi

Mutta sama ikuisuudelta tuntuva, venyvä hetki

liukuu hiljaisuuteen,

ja sen jälkeen virtaa pois,

liikkuu erilleen.

Vesi, joka virtaa sorkan jättämään jälkeen

kuva sammalentäyttämässä mudassa.

Tuuli siivilöi ja rapauttaa

kouran raavintaa hiekassa.

Pienenpieni, poislähtemisen napsahdus

kukkulan juurella, metsässä

viimeinen pulahdus sukellettaessa veden alle.

jättää meidät taas yksin

maisemaan, maisemassa

jossa emme ole

koskaan

yksin.

 

Tämä on se Elämä, joka hengittää meissä molemmissa.

Jään ja kiven kristalleja.

Autiomaan väreilevän ilman kuumuus ja

meren väreilevät valot.

Tuuli, joka puhaltaa raikkaana ympäri maailman

ja on Maapallon elävä hengitys

täyttää keuhkomme,

nostaa meidät päkiöillemme

vetää meidät paikkoihin

missä kivet tanssivat

hitaasti ja majesteetillisesti

iloisia askeleita

jotka meidän jalkamme jotenkin muistavat.

 

Joten tanssimme maailman kanssa

ja toistemme kanssa.

Veli ja sisar.

Hiljaisuuden ukkosmaisessa vesiputouksessa

pyörähdellen väreilevässä tuulessa,

kurottaen meitä erottavan tilan yli,

koskettaen sormenpäillä ohikulkiessamme

ennen kuin pyörimme pois, pois

tuulessa

väreilevään ilmaan.

Kategoria(t): Toiminta. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Kommentointi on suljettu.